Salakka-ajan streamerikalastus
Teksti: Olli Koskinen

Hidasvirtaiset alueet ovat alkukaudesta taimenten lymypaikkoja. Tuolloin kalat eivät vielä viihdy aivan kovimmassa koskessa. Riippuen ravinnon valtasuhteista erityisesti vesiperhosten ja ahventen osalta, salakka voi pysyä ratkaisevimpana ravintokohteena taimenelle koko kesän ajan.

Ruokailualueet sijoittuvat salakoiden parveilualueille, jotka voivat sijaita huomaamattomissa paikoissa aivan rannan tuntumassa. Paju, haapa ja leppä katveiset matalat varjorannat antavat taimenille suojaa aivan kirkkaalla päivänpaisteellakin. Varsinaisen syönnöksen lopettaneita kaloja voi tavoittaa aivan rantakivien kupeista vielä aamun sarastaessakin!!!

Järvialueiden ja kosken virtaosien vyöhykkeet ylläpitävät aina pikkukalatarjontaa. Kosken viimeiset suuret peilialueet, kiven huopeeet ja virranjuonteiden päädyt tulisikin siksi kalastaa huolella. Kookkaat kalat eivät välttämättä vaivaudu lainkaan aivan kosken alle syönnökselle, vaan pysyttelevät vuolaamman virran ja koskenalus-kynnyksen partaalla. Kovan syönnöksen voi havaita pinnalla pomppivista salakoista tai taimenen synnyttämistä syöksyvanoista. Jos kala syö tositarkoituksella se repäisee perhon matkaansa empimättä. Kevään salakka-ajan kalastus on juuri siksi hyvin selkeää: kertalakaisu paikkaansa riittää!!!

Levittäytyminen kovempiin kosken osiin tapahtuu pääosin kesäkuulla kun vedet lämpenevät. Hämärän taitteet ovat aina jollain tavoin syöntiä kokoavia ajankohtia. Mutta taimen voi möyrähtää harkiten keskellä päivääkin. Varsinkin alkukaudesta. Yö- ja pimeäaktiivisuus lisääntyy kesäkuussa.

Streamerikalastuksen päätyylisuunnat

Kolme sanaa: agressiivisuus, vaihtelevuus ja täsmällisyys.

1. Yleisin tekniikka on ns. perinteinen uppoperhokalastustapa. Heitot poikkivirtaan, siiman korjaus ja hitaat sisäänotot. Poikki- ja alavirtaonginta on nopeaa, etenevää ja vaivatonta. Tärkeimmät kalapaikat on helppo haravoida läpi. Perhon painotuksen kriteereinä voidaan pitää sääntöä: joko aivan pohjassa tai pinnan tuntumassa. Ei koskaan välivedessä. Aivan pinnassa viistävä steramer voi olla ajoittain melkoinen peto.

2. Toinen ja erityisen tehokas tekniikka on suunnata heitot vastavirtaan. Lyhyet mutta tarkat perukkeen mittaiset heitot sekä räväkät, puikkelehtivat ja sysäyksenomaiset uittoliikkeet ovat homman ydin.

Taimenen otti perustuu luonnonmukaiseen ravintokäyttäytymiseen ja valikoivuuteen sekä refleksinomaiseen reviiripuolustukseen. Nämä kaikki seikat yhdistyvät kalastettaessa ripein vedoin ylhäältä alaspäin. Uhkaavasti taimenen näkökenttään pamahtava kookas sidos voi laukaista otin, samoin sitkeästi taimenen reviirillä poukkoileva perho. Parveutuneista kaloista haavoittuneet ja heikoimmat yksilöt ovat aina olleet saalislistalla ykkösenä.

Tehokkaiksi osoittautuneet salakka streamerit:

» White Marabou Muddler Special
» Hopeastreameri
» Valkoinen marabou
» Super-tinseli

White Marabou Muddler Special
(Elämäni Perhot, Erkki Norell s.90-107)

Koukku: 8-2/0 pitkävartinen yksihaara streamerkoukku (8-6 kaksihaara)
Sid.lanka: musta tai harmaa silkkilanka
Pyrstö: Pieni tuppo mustaa Marabou-haikaran höyhentä
Painotus: Muutama kierros lyijylankaa etuosaan koukkua
Runko: Valkoinen villalanka (2/3 koukkua)
Kierre: Pyöreä, harva hopeakierre
Häkilä: Kierros kukon punaista niskahäkilähöyhentä rungon eteen, siiven alle.
Pohjasiipi. Vaaleaa kalkkunan siipeä tai Grizzly-niskahäkilähöyhentä
Kylkiviiva: Ohut monivärisuikale kummallekin kyljelle
Päällyssiipi: Valkoista Marabou-haikaran höyhentä päälle ja kyljille. Lopuksi siiven ylle mustaa Marabouta
Silmä: Viidakkokukon silmähöyhenet kummallekin sivustalle
Nuppi: Poronkarvaa tai peuraa sidottuna Muddler-malliseksi, tasaiseksi ja nuppimaiseksi.
Kaulus: Leikkaamatta jätetyt poron- tai peurankarvan kärjet
Pää: Musta lakka

White Marabou streamerin taika piilee sen siivessä, joka luo perholle pikkukalamaisen sukkulamaisen profiilin. Silhuetti täyttyy parhaiten, kun siivestä sidotaan loppua kohti oheneva. Parhaiten tämä onnistuu rakentamalla siipi kolmesta (neljästä) eri nipusta.